Muuttuva asiantuntijuus

Perinteisen uskomuksen mukaan korkeatasoinen asiantuntijuus yhdistetään poikkeukselliseen yksilölliseen lahjakkuuteen. Tieteellinen asiantuntijuustutkimus on kuitenkin perusteellisesti muuttanut tämän käsityksen. Yksilöllisillä lahjakkuustekijöillä on merkitystä asiantuntijuuskehityksen alkuvaiheessa, mutta niiden merkitys vähenee ratkaisevasti kun siirrytään kehityksen korkeammille tasoille. Toinen perinteinen käsitys, jonka tieteellinen tutkimus on asettanut kriittisen tarkastelun kohteeksi, on työkokemuksen pituus. Pitkä kokemus sinänsä ei ole riittävä selittäjä korkeatasoiselle asiantuntijuudelle. Jopa pitkään koulutukseen perustuvissa vaativissa ammateissa on tyypillistä, että suurella osalla toiminta rutinoituu tehtävän vaatimusten kannalta siedettävälle tasolle jo ammattiuran aikaisessa vaiheessa ja asiantuntijuuden kehitys estyy johtaen vähitellen jopa epäpätevyyden  lisääntymiseen. Kolmas perinteinen käsitys, jonka tieteellinen tutkimus on osoittanut vääräksi, liittyy asiantuntijuuden laaja-alaisuuteen. Jopa poikkeuksellisen korkealla tasolla asiantuntijuus on hyvin spesifistä eikä asiantuntijalla ole oman alansa ulkopuolella mitään muista erottuvia yleisiä ongelmanratkaisun taitoja.

Korkeatasoista asiantuntijuutta selittävät erittäin rikkaat ja hyvin jäsentyneet mentaaliset mallit ja tietorakenteet sekä niiden varaan rakentuvat pitkälle hioutuneet ja automatisoituneet toimintakäytännöt, jotka ovat kehittyneet pitkäkestoisen, intensiivisen ja tarkkaan kohdennetun tarkoituksellisen harjoittelun avulla. Korkeatasoiselle asiantuntijuudelle on toisaalta ominaista se, että pitkällekään automatisoituneet toimintakäytännöt eivät johda jäykkään rutiininomaiseen suoritukseen, vaan rikas tietoperusta tekee mahdolliseksi myös poikkeuksellisten tapausten havaitsemisen ja joustavat muutokset oman asiantuntijuusalan sisällä. Tätä piirrettä on ryhdytty kutsumaan adaptiiviseksi asiantuntijuudeksi erotuksena jäykkään automatisoituneiden toimintarutiinien toistamiseen perustuvasta ammattitaidosta.

Tarkoituksellisen harjoittelun (deliberate practice) käsitteellä viitataan siihen erityiseen kokemukseen, joka on korkeatasoisen asiantuntijuuden kehittymisen edellytys. Intensiivisyyden ja pitkäkestoisuuden lisäksi tarkoitukselliselle harjoittelulle on ominaista tietoinen pyrkimys senhetkisen osaamisen tason kohottamiseen ja tarkka kohdentuminen asiantuntijuuden keittymisen kannalta tärkeisiin osaamisen osa-alueisiin. Harjoitteluun yleensä aina liittyy myös kokeneemman asiantuntijan tai valmentajan antama palaute ja ohjaus. Näitä piirteitä voidaan selvimmin havaita esimerkiksi huippu-urheilijoiden valmennuksesta, kansainvälistä uraa tavoittelevien muusikoiden kouluttautumisesta, lääkäreiden erikoistumiskoulutuksesta tai tieteellisen jatkokoulutuksen ohjauksesta silloin kun se on parhaimmillaan.

Tällainen asiantuntijuuden kehitys edellyttää vakiintunutta asiantuntijuuskulttuuria, jonka puitteissa tarkoitukselliseen harjoitteluun perustuva kehitys voi tapahtua.

Pidemmällä aikavälillä tekoäly linkittyy yhä uusiin tuotantoprosesseihin, palveluihin ja toimintoihin lisäten yksittäisten ihmisen ja ihmistiimien suorituskykyä ja vähentäen rutiinitehtäviä ja aiemmin piiloon jääneitä päällekkäisyyksiä. Ihmiset ja koneet muodostavat aiempaa huomattavasti tehokkaampia tiimejä, joissa ihmisen rooli ja osaamisvaatimukset voivat poiketa huomattavastikin nykyisestä. Tässä kehitteillä olevassa organisoitumistavassa keskiöön nousee työnjako, jossa automatisoidaan rutiinitehtävät, luodaan yhteinen tavoitekuva ja tahtotila, hyödynnetään verkostoja tehokkaasti, muodostetaan kevyet päätöksenteon ja hallinnon rakenteet ja nojataan pieniin joustaviin tiimeihin sekä nopeaan ideoiden toteutukseen. Tämä edellyttää myös asiantuntijoilta ja asiantuntijuudelta uudenlaista otetta.

Lähteet:

Erno Lehtinen: Asiantuntijuus ja tulevaisuuden työ (pdf)